Suomea vieraana kielenä-Kirjailijan sanat

Kohtaaminen kodin kanssa

Suomi tuli elämääni kun tutustuin suomalaiseen mieheen. Muutin Kiinasta Suomeen Raisioon, sain lapsia ja tulin yksin lapsieni kanssa Helsinkiin. Kuuluisa Pushkin sanoo runossaan: "Elämä on arvokasta, rakkaus on arvokkaampaa, mutta vapauden vuoksi molemmat voi hylätä." Tunnen olevani vapauden tiellä. Olen vapaa aineellisuudesta henkisyyteen, kirjallisuuteen, riippuvuudesta itsenäisyyteen, tarjoilijan työstä kirjoittamiseen. Olen kotiutunut Suomeen opittuani suomen kieltä. 

Alussa suomen kieli oli kuin outo vieras, joka kutsui minut kotiinsa. Mutta emäntänä hän näytti vihaiselta, etäiseltä, kylmältä. Hän ei tervehtinyt usein, hänen kanssaan tunnelma oli ärsyyntynyt, jäykkä.  Häntä oli vaikea lähestyä. Emäntä muutti koko ajan muotoaan: minut, minua, minusta, minussa, minulla… Kysyin usein ihmeissäni: "Minä olen minä - miksi minän on muututtava?" Olen "minä" kokonaisuutena - substantiivissa, objektiivissa, adverbissa, missä vain.  En jaksanut muuttaa muotoja… Minun ja emännän suhde muuttui vieraaksi, etäiseksi. Väistin emäntää niin kuin mahdollista, osasin sen verran englantia, ettei minulla ollut ongelmia sosiaalisessa elämässäni. 

Sanotaan, ettei ole mahdollista kävellä usein rannalla kastelematta kenkiään. Toisaalta olen emännän kodissa, minun on hengitettävä sen ilmaa elääkseni. Minun on muistettava, että vaikka olen jo kertonut olleeni kaupassa "eilen", niin silti "käydä" verbin on palattava menneisyyteen ja sen on muututtava kieliopin mukaan muotoon "kävin" kaupassa. Sanan taivuttaminen on kuin Sun-apina, kiinalainen taruolento, jolla on 72 vaihtuvaa muotoa. Mutta apinan perusluonne ei muutu. Kiinan kielessä ei ole sijamuotoja, eikä aikamuotoja. Minä olen minä kaikissa tilanteissa. "Eilen" adverbi on jo kertonut ajan, pääverbiin lisätty adverbi osoittaa mennyttä aikaa. Suomalainen kielenopettaja sanoi, että vaikkapa olla verbistä voi tehdä yli 200 eri muotoa. Huh-huh, suomen kieli on erikoinen kieli, mutta se on sellainen kuin se on. Minun on hyväksyttävä sen erikoisuudet ja opeteltava sitä ilman turhaa valittamista.  

Vuonna 2006 olin Raision Timali- aikuiskoulutuskeskuksessa työvoimatoimiston järjestelmällä kielikurssilla. Meidän oli kirjoitettava opettajalle sähköpostiviesti osoittaaksemme osaavamme käyttää tietokonetta. Kysyin opettajalta mitä Timali tarkoittaa ja hän sanoi sen olevan linnun nimi. Kirjoitin opettajalle näin:

Timali on lintu, Timali on suomen kielikoulu

Olemme maahanmuuttaja… 

Kosovosta, Thaimaasta..

---

Ennen tämä nainen sanoi

Eilen olin poikaystävässä

Nyt hän sanoo

Eilen olin poikaystävän kanssa

 ---

Timali ei laula talvessa

Mutta me laula

Laulamme onnellisuutta ja yksinäisyyttä

                              (Korjattu versio löytyy TaoLinin runokirjasta: Tuhat syytä lentää, Enostone 2011)

Lähetin sähköpostin opettajalle. Opettaja huudahti yllättyneenä: "Ihana runo, saanko lähettää kaikille opettajille?"

"Ihanko totta, tämäkö on runo?" Yllätyin täysin. En ollut koskaan kirjoittanut runoa, enkä tiennyt, mitä runo tekisi minulle. Tämä oli minun ensimmäinen runoni ja se oli kirjoitettu suomeksi!

Katsoin suomen kieltä uusin silmin. Se tuntui vaikealta, hallitsemattomalta, vieraalta, mutta sain tekstit kirjoitettua herkin intuitioin kieliopin virheistä huolimatta. Myöhemmin, kun kävin Turun yliopistossa opiskelemassa suomea, näytin opettajalle kirjoitelmiani ja opettaja kehui: "Kaunista!" Minua hämmästytti se, mistä kauneus oli tullut? Olen pohtinut sitä. On huomattava, on olemassa kirjoitelmia, jotka ovat ihastuttavia, vaikka ovatkin kieliopillisesti väärin kirjoitettuja, ja toisia, jotka ovat kieliopillisesti virheettömiä, mutta vastenmielisiä luettaviksi. Tämä on jotakin, mitä on mahdotonta selittää pintapuolisesti.

Kannustavaa palautetta saatuani uusi kirjallisuuden ihmemaailma häikäisi edessäni kuin ensirakkaus. Ajatukseni, aistimukseni, tunteeni ja ideani eivät pystyneet ilmaisemaan itseään uudella kielelläni yhtä hyvin kuin omalla kielelläni. Varsinkin tärkeät yksityiskohdat toivat minulle konkreettisia ongelmia, mutta intohimoisesti rakastuneena keskityin pääasioiden, päätunteiden kuvaamiseen. Olin kenties kuin kulttuurinen nomadi vieraassa, suuressa ja tyhjässä karjatilassa rakkaiden lampaideni kanssa. Olin kuin kävelemään opetteleva lapsi, joka kompastelusta huolimatta jatkoi innokkaasti eteenpäin. Tunsin olevani kiuru, joka odottaa pääsevänsä lentämään.

Se, millä kielellä kirjoitan, vaikuttaa kaunokirjalliseen tyyliini, ilmaisuuni, kerronnallisten rakenteiden käyttööni, aiheisiini. Tästä kompastuskivestä huolimatta huomasin, miten tämän kielen kautta minä henkisesti yhdistyn vieraisiin ihmisiin. Se muistuttaa minua siitä, miten valistavat, sivistävät kirjat ovat vaikuttaneet minuun: muuttaneet ja mullistaneet elämäni. Olen luovassa prosessissa ja olen perusluonteeltani luova ihminen.              

Joku saattaa kysyä, miksi juuri suomeksi - Suomi on pieni maa, suomen kieli on pieni kieli. Taivas on harmaa, maa on hämärä, tuulen puhaltaessa metsä herää. Pihalla auringonkylvyssä seisova tammi kertoo minulle, että vaikka puu seisoo juuri tällä pienellä pihalla, ei mikään estä sen yhteyttä taivaaseen ja maahan, josta tammi saa ravintoa ja kasvaa terveesti. Ihminen on pieni, mutta metsä, tammi ja ihminen ovat yhtä kosmisessa. Olemme ohimeneviä tässä maailmassa, yritämme pysähtyä paikkaan, jossa on miellyttävä maisema, onnea, onnellisuutta, rakkautta ja ikuisuutta. Sydämeni maisemassa kaikki osat ovat oikeilla paikoillaan. Toisaalta minusta tuntuu, että Suomessa on enemmän kypsiä sieluja, joiden joukossa tunnen olevani turvassa. Olen luonnon lapsi, toimin taiteessa tunteellisesti ja vaistomaisesti. Kirjallisuus on maisemani kieli ja maisemani on ilmaisua luonnossa.

Aloitin kirjailijan urani kirjoitettuani kaksi romaania ja runokirjan. Kielen kanssa kamppailu ei näköjään lopu. Kielen oppiminen on pitkä, hämmästyttävä prosessi. En pysty vaivattomasti tuntemaan ja havaitsemaan kielen vivahteita. Joskus minulla on vaikeuksia erottaa sanojen sävyt toisistaan. Kielen valoisat kasvot kääntyvät esiin käytännöllisessä asenteessani. Olen yksinkertaisesti päättänyt selvitä tässä ja nyt. Eivät kaiken maailman kirjoittamisen huolet ole sitä, miltä ne näyttävät, vaikka kieliopin aiheuttama päänsärkyni on totta. Vieraalla kielellä kirjoittaessani en tavoittele kieliopillisesti ja sanastollisesti mahdollisimman virheetöntä ilmaisua, jonka tavoittamiseen on näköjään pitkä matka. Enkä ajattele, että siirtolaiskirjailijalla on lupa kirjoittaa virheellistä suomea. Onneksi kieliopin ja sanaston virheet on helppo korjata oikoluvulla. Olen luonnon lapsi, olen kasvanut kielen oppimisen ja kirjoittamisen myötä ja olen toiminut luonnollisesti tavoittelematta mitään. Tekstini syntyvät ilmaisun sisäisestä pakosta eivät keinotekoisesti. Vaikka minulla ei ole sanottavaa vieraalla kielellä, annan silti vieraan kielen sanojen virrata. Jos kirjoitukseni ovat helmiä, ne kyllä hehkuvat valoa vaatimattomasta ulkomuodostaan huolimatta. Kauneus on jotakin, jota ei voi selittää olemassaolontaistelun avulla.

Kieleni kodin katto on korkealla, seinät ovat kaukana toisistaan, ilmapiiri on vapaa. Hengitän sen ilmaa intuitiivisesti myös tarkistamalla tekstejäni. Itseluottamukseni on kasvanut. Elän kahden kulttuurin välissä ristipaineissa ja myös mahdollisuuksissa. Ajatus siitä, että minulla on valta käsitellä tätä jännittävää kieltä ja ristiriitaista kirjoittamista, on suorastaan hullaannuttava.  Unelmoin, että jonakin päivänä osaan käyttää kielen erilaisten mausteiden lisäksi suomalaisia raaka-aineita, että osaan tehdä omanlaisiani herkkuja. Suomen kielellä kirjoittava maahanmuuttaja on ehdottomasti kiinnostava. Ja monet suomalaiset ovat innokkaasti mukana luovassa prosessissani. En ole mikään seikkailija, eikä minulla ole mitään kielen lahjakkuutta, mutta olen lukutoukka ja rakastan kirjoittamista, jota pidän nykyään kutsumustehtävänäni. Tarvitsen uskoa ja luottamusta kieleen, ilman sitä Taolinin kirjallisuuden maailma ei ole olemassa.

Filosofi Jerry Fodor sanoi: "Nähdäkseni kieltä ei voi oppia, ellei jo osaa kieltä - ajattelun kieli osataan… mutta sitä ei opita! Se on toisin sanoen synnynnäinen." (Jerry Fodor: The language of thought). Hänen ajatuksensa kielestä ihmetyttää ja mietityttää varmasti monia - minua lukuun ottamatta.   

Kiinalaisen vanhan viisauden mukaan, 30-vuotiaana alkaa aikuistua, 40-vuotiaana ei enää hämmästy, 50-vuotiaana tietää taivaan antaman kohtalon. Aikaisemmin kun minulta kysyttiin, mikä toi minut Suomeen, vastasin: rakkaus. Nykyään vastaan pohtimatta, viipymättä: Kohtalo. Minun kohtaloni tähän maahan, tähän kieleen.

(TaoLin 9.2014)